sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Bussissa

Maanantaiaamuna ryntään bussiin toisten puolinukkuvien töihinmenevien seassa.

"PIIP PIIP PIIP!!!" Bussikortin leimauskone sekoaa. Kuukausikorttini  on mennyt umpeen.
Jään seisomaan paikalleni tuijottaen bussikuskia ja heiluttaen samalla korttia kädessäni.

Sopeutumisprojektini  Suomeen on vaiheessa kaksi, eli olen oppinut jo suomalaisia käytäntöjä, joten pystyn toimimaan melko huomaamattomasti muun kansan joukossa, vaikka  monet asiat toimivatkin eri lailla kuin Italiassa.

Mutta sitten tulee välillä yli- ja alilyöntejä, eli joko käyttäydyn kuin italialainen unohtamalla kokonaan  Suomen sosiaaliset säännöt,  tai sitten muutun poliisiksi, joka kyttää muiden ihmisten käyttäytymistä, että jokainen suomalainen noudattaa sääntöjä.
Kuten eräänä päivänä kun bussiin astui tyttö, joka ei ollut viitannut kädellä pysähtymisen merkiksi mutta bussi pysähtyi  silti ja otti tytön kyytiin. Olin vähällä juosta tytön luokse tuhisemaan:
"Kuule, et viitannut. Pois bussista ja takaisin pysäkillle."
Etsin vielä kultaista keskitietä omaan käyttäytymiseeni.

Useimmiten teen kuitenkin alilyöntejä, kuten neuvon siskoani parkkeeramaan autoa kaupungin keskustassa pieniin koloihin ja läntteihin, jotka eivät nyt ihan varsinaisia virallisia parkkipaikkoja ole,  auton alle kun  jää jotain viivamerkkejä tai osa autosta on jalkakäytävällä, mutta auto mahtuisi siihen aivan nappiin.
Ihan turhaan jää hyviä autopaikkoja  tyhjilleen kaupungin keskustan epätoivoisessa parkkipaikan etsinnässä.

Alilyönniksihän se meni bussikortinkin kanssa. Jos joka päivä kuljen samalla bussilla ja maksan matkani, niin eikö se ole ihan oikeus ja kohtuus, että silloin tällöin voin kulkea myös lintsillä, maksamatta. Italialaisessa kaupunkibussissa se oli ihan normaalia, että osa ihmisistä matkusti ilman lippua. Joillain se oli tapa, jotkut eivät  olleet ehtineet ostaa lippua tai ei ollut pikkurahaa siihen. Bussikuski vain ajeli ja jätti lippuasiat matkustajille, jotka tiesivät saavansa sakot, mikäli tarkastaja astuisi bussiin. Paitsi jos olet tarpeeksi nopea hyppäämään bussista kadulle.

Tällä kertaa oli onnekseni mukava kuski, joka pienen juttelun jälkeen osoitti minulle penkkiä, johon helpottuneena istahdin. Viereeni istui  nuori nainen, mistä  tulin iloiseksi, sillä tunsin itseni laihaksi.
Kukapa lihavan viereen istuisi,  joka vie ruhollaan puolitoista penkkiä.
Yritinkin istua niin, että vieruskaverin hihakaan ei osuisi omaani. Tässä me laihat vain istutaan vierekkäin.

Luin seinäkyltistä: Astu bussista ulos rauhallisesti takaperin.
Häh? Laitoin lasit päähäni ja luin uudelleen.
Ai , lastenvaunujen kanssa.

Yhtäkkiä joku meinasi juosta pysäkiltä starttaavan bussimme eteen,  ja kuski tööttäsi kovaäänisesti.
Kukaan ei reagoinut mitenkään.
Paitsi minä tietysti huudahdin ääneen:" Voi ei ! Läheltä piti!"

Tämä on se kompastuskiveni.
Minun on mahdotonta oppia olemaan puhumatta itsekseni.


PS.Kuvassa italialaissuomalainen aamupalani  ennen bussiin menoa: Puuroa ja espressoa.

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Hammaslekuri

Hammaslääkärin lasiovessa lukee: "Soita kelloa".
Auringonsäteet paistavat suoraan silmiini ,ja yritän tirkistellä, missä se ovikello on.
Ei löydy.
Mietin, että pitäisiköhän mennä hammaslääkärin vastaanottohuoneen ikkunan alle  huhuilemaan.
Samassa kuuluu klik ja ovi aukeaa itsestään.
Joku oli nähnyt  huolestuneen  pärstäni ovivideolta ja aukaissut  oven.

Odotushuone  on moderni ja siisti mutta lämminhenkinen  kuin kodin olohuone.
Istun alas nahkaiseen nojatuoliin ja vilkaisen  seinällä olevaan televisioon.
Hammashoitaja kävelee käytävää minua kohden hymyillen samalla leveästi.
Kyllä minäkin hymyilisin, jos ei olisi porakone seinän takana odottamassa.

Astun hennon, tumman hammashoitajan  perässä sisälle poraushuoneeseen.
Hammaslääkäri  valkean valkoisessa takissaan antaa minulle kättä ja esittelee  itsensä:
"Hei Leila! Olen Roberto."
Vai niin, ajattelen minä.
Roberto huomaa epäilevän, harhailevan katseeni ja jatkaa:
"Istu alas. Ei tarvitse pelätä, olen helläkätinen ja voit nostaa heti kättä jos vähänkin sattuu."
Roberto on mukavan, leppoisen ja luotettavan näköinen, pitkä kolmekymppinen mies, joten päätän luottaa.
Eihän tässä nyt oikein muutakaan voi,  kun on viisikymppinen eikä viisivuotias,  joten jätetään tällä kertaa itku ja huutokohtaus väliin.
Istun tuolille ja hammashoitaja aukaisee minulle pääni yläpuolella, katossa olevan TV:n.
Kysyy: Musiikkia vai tv - ohjelma?"
Valitsen musiikin,  sillä ei tämä ole ihan nappiin oleva paikka katsella rakkauselokuvaa, ja itkeä hammaslääkärin takin hihaan.

Roberto hoitaa hammastani ja aina välillä rauhoittelee silitellen käsivarttani.
Ihme ja kumma, oloni on levollinen.
Melkein unohdan olevani hammaslääkärissä.
Sanoin melkein.
Roberto tuoksuu hyvälle,  puhtaalle, miedolle saippualle.
Rentoudun.

Illalla nukahtaessa tunnen vieläkin hammaslääkärin miellyttävän tuoksun ympärilläni.
Rakastuin hellään ja turvalliseen hammaslääkäriini.
Ei mitään forever rakkautta.
Mutta kyllä tämä yhden päivän kestää.
Kunnes rakastun päiväksi johonkin toiseen.
Vaikka liikennepoliisiin.

PS. Kuvat odotushuoneesta.












lauantai 16. huhtikuuta 2016

Pieni punainen kortti

Pyyhin pölyjä laiskasti kirjahyllystä, kun yhden kirjan välistä putoaa pieni punainen kortti.
Rakkauden väri.
Syntymäpäiväonnittelut  Sörtsöltäni.
Luen kortin:  "Olet epätoivoinen tapaus, mutta en voisi elää ilman sinua. Ti amo. Rakastan sinua."
Kyyneleet valuvat silmistäni, nyyhkytän, itken, lopulta ulvon.

Minä ja Sörtsö olemme eroamassa.

En voi enkä haluakaan palata takaisin; kääntyä ympäri, aloittaa alusta, etsiä ja löytää uusia onnellisimpia polkuja.
Surutyö on silti tehtävä, käytävä  sydän verellä läpi 7-vuotta elämää.
Yhteiset aamunaurut,  käsi kädessä rohkeasti läpikäydyt vaikeudet ja surut, iloiset loma-matkat, riidat jotka loppuivat itkuun ja rakkauteen.
Muistoja yli äyräiden,  kipuja jotka purkautuvat loputtomilla kyynelillä.
Itken minä, itkee Sergio.
Vain yksi ajatus:  "Miksi meille kävi näin?"

Miksi rakkaus ei riittänyt onnelliseen elämään?
Eikö rakkaus ole kaikkivoipa, ääretön, kaiken kestävä ja kärsivä?

Minä olisin halunnut muutoksia, Sergio muuttumattomuutta.

Se mikä oli Sörtsön ilo, oli minun suruni.
Hän halusi pysyä tässä kaikessa tutussa ja turvallisessa;  Spoletossa, missä lapsuuden kujeet, nuoruuden rakkaudet,  sukutalo viljapeltoineen,  lapset ja lapsenlapset.

Minä olisin halunnut aloittaa alusta uudessa paikassa, uudessa meidän elämässä.
Viimeisen vuoden aikana koin itseni päivä päivältä surullisemmaksi, toivo sisäisestä rauhasta hiipui,  tämä ei ollut minun paikkani, minun kotini.
Minä en kuulunut Sergion perheeseen, minä olin yksinäinen äiti, jonka lapset olivat Suomessa.
Minä olin minä ja Sergio oli Sergio, emme olleet enää me.
Ymmärsimme,  että ollaksemme onnellisia, meidän on erottava.

Kävelen ulos elämästäsi haparoivin  askelin,  mutta tiedän, että olemme tehneet ainoan oikean päätöksen.
Tulevaisuus lahjoittaa vielä meille kummallekin iloa ja hymyä, uusia alkuja.

Kunhan vain jaksan kävellä ulko-ovelle asti, ulkona paistaa aurinko.










maanantai 21. maaliskuuta 2016

Eilen

Loma-asuntooni Tortoretoon tuli eilen tämän kevään ekat  Suomivieraat  vuokralle viikoksi.
Hotellin siivoojat olivat  pesseet  asuntoni  tiptopkuntoon ja vaihtaneet sänkyyn puhtaat, tuoksuvat , valkoiset  lakanat.

Laitoin peiton valkoisen lakanan päälle, ettei se likastuisi ja istahdin sitten mahdollisimman pieneen tilaan sängynreunalle odottamaan vieraiden saapumista.
Istuin hiljaa paikallani ja tuijotin sementtiseinää.
Että asunto pysyisi puhtaana.

No, huomasin, että tiskipöydälle oli jäänyt kattila alassuin kuivumaan.
Sekoitti selvästi huoneen harmonian, joten nousin ylös nostamaan kattilaa kuivauskaappiin.
Vikatikki.
Olisin vain jäänyt kiltisti paikalleni tuijottamaan seinää.

Kun olin saanut kattilan hyllylle, kumarruin alas kuivaamaan vesitippaa lattialta ja nousin samantien vauhdikkaasti ylös.
Ja vauhdikkaasti löin pääni astiakaapin auki jääneen oven terävään reunaan.
Kiljahdin kivusta ja nostin samalla vaistomaisesti käteni pääni päälle kipeään kohtaan.
Verta! Käteni olivat aivan veressä!
En jäänyt miettimään oliko kalloni halki ja pitäisikö ajaa ensiapuun, tuijotin vain punaisia käsiäni ja mietin, että miten saan veren pestyä pois jättämättä jälkiä ovenkahvaan, lavuaariin, pyyhkeeseen ja ties minne.
Tiskipöydän reunalla kökötti kahden litran vesipullo, joten päätin aukaista sen pestäkseni verta pois päästä, hiuksista ja käsistä.
Toinen vikatikki.

Vesi suihkusi pullosta vaatteilleni , ja lopuksi pullo putosi lattialle heittäen vauhdilla vedet parketille.
Apua!
Soitin siskolleni Suomeen henkisen rohkaisun tarpeessa.
Rakas siskoni karjui puhelimessa : "Kyllä sä oot hullu! Miten sä aina kohellat! Ethän sä voi ottaa asiakkaita vastaan tukka veressä!"
En kai voi joo.
Että se siitä rohkaisusta.
Suljin puhelimen ja soitin samantien ystävälleni Riitalle, joka ymmärtää sieluni salatkin, joten ajattelin, että sieltä tulee varmasti myötätuntoa ja neuvoja katastrofiini.
Riitta huusi puhelimeen: "Sä oot uskomaton! Miten joku mies voi olla sun kanssa, sen täytyy käydä psykiatrilla, että kestää  elää sun vierellä !"

Siinä sitten seisoin keskellä lattiaa, jalat harallaan, hiukset ja kädet veressä, vaatteet märkinä, ja vedenpaisumus jalkojeni alla.
Mietin: "Kuka pönttö on kirjoittanut  sanonnan "ystävää hädässä autetaan"."
Muutan sen: "Ystävää hädässä haukutaan."

Ja purskahdin nauruun.










tiistai 2. helmikuuta 2016

Isä Matteon kuvauksissa.

Tänä aamuna jouduin ihan vahingossa Isä Matteon kuvauspaikalle, tulivat kuvaamaan meidän kodin nurkille.
Kuvauspaikan ympärille oli laitettu nauhat ja vieressä seisoi  totinen järjestysmies, kuvausalueelle eivät saaneet mennä ulkopuoliset.

No, eihän minua pienet nauhat estä.
Nostin nauhaa ylös ja puikkasin itseni alitse, ja hups olin jo kameroiden, kuvaajien ja näyttelijöiden keskellä.

Järjestysmies katsoi minua silmiin sanoen: "Tiedätkö miksi tässä on nauha?"
Katsoin minäkin häntä takaisin suoraan silmiin, hymyilin ja huokaisin supernaisellisesti: "Kai mä nyt voin mennä?"
Ukko suli heti ja vastasi hymyillen: "No mene nyt sitten."
Katsoi sitten ympärilleen, ettei muita tulisi perässäni.

Carabinierit, eli näyttelijät pyörivät pitkin pihaa valmistautuen seuraavaan kohtaukseen.
Yksi heistä, ylivääpeli Cecchini,istui tuolilla ja luki vuorosanojaan vielä viime hetkellä.
Hän katsoi minuun ja hymyili.
Seisoin alueen laidalla ja kuvasin salaa touhuja, kuvaaminen kun oli ehdottomasti kielletty.
Mikä ei minua estänyt kuvaamasta.

Terence  Hill astui ulos vanhasta tehdasrakennuksesta, vaihtoi lippalakkinsa Isä Matteon mustaan baskeriin ja pyöräili sitten ympäri piha-aluetta.
Aurinko paistoi keväisesti ja linnut lauloivat taukoamatta.

Ympärilläni oli kymmeniä kameramiehiä, ohjaajia, mikkien pitäjiä ja rekvisiitan siirtäjiä.
Hälinää oli, mutta kun kuului huuto "azione!" tuli hiirenhiljaista.
Muutama minuutti sarjaa saatiin purkkiin.

Hidasta hommaa, yhden kohtauksen kuvaamiseen menee kokonainen päivä.
No, minulle tuli nälkä joten lähdin kotiin syömään.
Menen sitten vatsa täynnä uudestaan kuvauspaikalle, kun jäi lähikuva Terence Hillistä ottamatta.
Kiellettyä tietty, mutta arvatkaa haittaako se minua.










sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Täällä taas..


Tiedän.
Olen ollut laiskoista laiskoin, enkä ole kirjoittanut tänne mitään piiitkään aikaan.
Julkaissut vain vanhoja postauksia ET-lehteen.
Kiitos, että olette viitsineet lukea kuitenkin niitäkin.
Nyt tulee hölynpölyä.

Tarkoitus oli kirjoittaa ystäväni Riitan kanssa vietetystä pikalomasta merenranta-asunnollani Tortoretossa, mutta Riitta oli sitä mieltä, että eihän sitä hullukaan usko todeksi, jos kirjoitan blogipostauksen siitä kaikesta mitä siellä tapahtui.
Eli tässä ihan lyhyesti vaan tiedote: 
Olimme juuri saapuneet Tortoretoon ja menossa kauppaan ostamaan hyvää syötävää ja viinipullon ennen asunnolle menoa.
Ilo oli ylimmillään alkavasta lomasta.
Tienristeys ja BUM!
Ajoin kolarin.
Ei ihan vielä ehditty asunnolle asti.

Jäimme kaksi kertaa oven ulkopuolelle, avain oli sisällä. Hain apua naapurista kiiveten pari metriä korkean sementtimuurin päälle kurkkimaan, huutaen "aiuto aiuto" "apua apua".
Laitoin asuntoon yöksi ilmastoinnin lämmityksen sijaan, heräsimme  aamulla tukka tuulessa ja sormet kohmeessa.
Pudotin puhelimeni lattialle,  lasi hajosi.

Nämä olivat ne tärkeimmät.
Jotain pikkujuttuja taisi tapahtua vielä, mutta olen jo unohtanut ne.
Onneksi.
No, en ole tylsää seuraa, en.
Riittaa kyllä hiukan mietitytti, että viettääkö seuraavankin loman kanssani, vai ylhäisessä yksinäisyydessä.

Tänään on Spoletossa karnevaalikulkue, sillä pari viikkoa on nyt  karnevaaliaikaa.

Avonainen tuksutteleva "juna" kymmenine karnevaalikärryineen kiertää Spoleton vanhankaupungin katuja.
Jokainen kärry pullollaan naamioituneita, riemusta kiljuvia lapsia ja aikuisia, jotka heittelevät paperisilppua, serpentiinejä ja karkkeja tienlaidassa seisovien spoletolaisten niskaan.
Musiikki soi ja kuuluu Roomaan asti.
Me menemme tienlaitaan pitämään hauskaa.
Sörtsö laittaa päähänsä Amerikasta ostetun aidon cow-boy hatun ja hapsuliivin, minä en naamioidu.
Riehun vaan kadulla hyppien, kiljuen, laulaen ja paperisilppua heitellen vierustovereiden kasvoille.
Sergio ottaa rauhallisemmin naamioasusta huolimatta.
Tervehtii kädestä tuttuja.

Huomenna menenkin sitten junalla Roomaan.
Siskontyttöni tulee Rooman yliopistoon vaihtoon muutamaksi kuukaudeksi. joten menen halaamaan ja toivottamaan hänet tervetulleeksi  tähän Pinokkion kotimaahan.
Nautimme yhdessä keväisestä  Rooma-päivästä ; auringosta, ruoasta ja toistemme seurasta.
Lämpöä on luvattu jopa +23, kyllä kelpaa.
Onnellinen päivä tiedossa.
Jotain kommelluksiakin voi tietysti  sattua,  jos vanhat merkit pitävät paikkaansa.
Vai mitä luulette?

Ps.Pari kuvaa reissusta, talvisesta Tortoretosta.
Ps.2. Kirjani  "Terkkuja Leilalta Italiasta"  oli vaihteeksi  3-viikkoa loppu  Adlibriksestä, mutta nyt sitä saa taas, jos haluatte ostaa.










lauantai 19. joulukuuta 2015

Tyttöjen ja poikien lelut

Luin artikkelin Anttilan kuvaston  "tyttöjen ja poikien leluista" aiheuttaman ongelman.
En yleensä kirjoita tämän tyyppisiä postauksia, mutta tämä asia äitinä, Montessoriohjaajana, ja lasten kanssa työskennelleenä, kosketti  minua ja jäin miettimään asiaa, joten ajattelin kirjoittaa oman mielipiteeni ja näkemykseni asiasta.

Minusta tämä on aikuisten ongelma, ei lasten.
Aikuiset ovat menneet sivuteille, harhateille asian ytimestä.
Kehitettiin aikuisten sääntö: Leluja ei saa jakaa tyttöjen ja poikien leluihin.

Kysymys ei ole, mitkä ovat tyttöjen, mitkä poikien leluja, vaan saavatko lapset vapaasti valita lelunsa ja leikkiä leluilla, jotka heitä vetävät puoleensa.
Ei lapsi mieti mitä sukupuolta lelu on sitä valitessaan, hän valitsee lelunsa spontaanisti.
On olemassa naisten ja miesten koruja ja kenkiä, tyttöjen ja poikien luistimia ja koulureppuja, niin miksi lasten lelujen pitää nyt olla sukupuolettomia, jossain välimaastossa, niinkuin se olisi ongelma lapsen tasapainoiselle kehittymiselle.

Lapsi on tyttö tai poika, hiljainen tai vilkas, syvällinen tai sosiaalinen.
Lapsen persoonallisuus kasvaa sitä vahvemmaksi, mitä paremmin hän tuntee itsensä, ja siihen kasvuun kuuluu myös tietoisuus olla tyttö tai poika.
Tietoisuus oman itsensä ainutlaatuisuudesta, vahvuuksien ja heikkouksien hyväksyminen turvallisessa ilmapiirissä, erilaisuuden ymmärtäminen, kasvattaa lapsesta tasa-painoisen ja itseään rakastavan aikuisen, joka osaa rakastaa terveesti myös muita.

Miksi tytölle ei voi sanoa, että joku lelu on poikien lelu, mutta samalla antaa mahdollisuus valita se itselleen, jos siitä tykkää, luonnollisesti,  tekemättä valinnasta jotenkin outoa. Kyllä tytötkin voivat kaivata poikien leluja, kuten pojat tyttöjen.
Se on minusta oikeata valinnan vapautta, lapsen persoonallisuuden valinta.

Toisaalta lasten leluista tehdään sukupuolettomia, mutta samalla tytöt puetaan vaaleanpunaisiin päästä varpaisiin.
Eikö se ole ristiriitaista?
Annetaan tyttöjenkin valita ruskeat housut , tai pojan vaaleanpunainen villapaita.
Näin lapsella on  mahdollisuus olla vapaa, onnellinen oma itsensä, tyttönä ja poikana.

Lasten elämä olisi niin helppoa, jos ei olisi  aikuisia tekemässä siitä niin vaikeaa teorioittensa myötä.