perjantai 25. syyskuuta 2015

Muisto

Luin Petran hauskan ja mielenkiintoisen  blogipostauksen ( Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä) hänen turkkilaisesta anopistaan,  ja innostuin minäkin kirjoittamaan ja kertomaan italialaisesta anopistani.

Kun menin aikanaan naimisiin, olin 25-vuotias  tyttönen, joka ei osannut  tehdä mitään muuta kotona kuin siivota.
Minulla ei ollut aavistustakaan, miten laitetaan ruokaa tai silitetään, olin elänyt opiskeluaikani kaupasta ostetuilla valmiilla  täytetyillä sämpylöillä ja kuljin puhtaissa mutta ryppyisistä ryppyisemmissä vaatteissa.
Eikä se haitannut minua tippaakaan.
Anoppiani haittasi.
Hän silitti alushousutkin.
Italialaiset silittävät  kaiken ja perusteellisesti,  ja ajattelen,  että se on myös yksi syy siihen, miksi italialaiset näyttävät niin tyylikkäiltä.
Vanhat  vaatteetkin näyttävät juuri  kaupanhyllyistä haetuilta, kun ne on silitetty pikkutarkasti.

Anoppini  oli vilkas, iloinen ja hyväsydäminen nainen, mutta hänessä oli kaksi luonteenpiirrettä, jotka saivat suhteemme usein räiskymään kuin tulivuori kun kohtasimme.
Hän oli itsepäinen jääräpäisyyteen asti,  ja hän ei jättänyt koskaan sanomatta ajatuksiaan ja mielipidettään joka asiasta,  oli hän sitten lääkärissä, kaupassa tai minun kodissani.
Kerran olin hänen kanssaan torilla,  kun hän väitti  villapuseroidenmyyjälle, että viikko sitten heillä oli ollut myynnissä tiettyjä puseroita myös vihreänä, vaikka myyjä kuinka selitti, että sitä puseromallia ei edes tehdä vihreänä.
Anoppini  väitteli niin kauan, että myyjän oli lopuksi pakko todeta, että "ok, signora", jotta pääsisi hänestä eroon.
Anoppini oli lähtiessään kovin tyytyväinen lopputulokseen,  ja käveli kymmenen metrin päähän luokseni ylpeänä ja suorana kuin heinäseiväs.
Minä häpeilevänä, vaatehyllyjen takana piilossa, tuhisin ja mumisin itsekseni.

Eräänä lauantai-iltapäivänä olimme menossa mieheni kanssa ruokaostoksille markettiin, kun tuttu anoppini  "asiahan on näin" mölötys  kuului  hedelmäosastolta kaupan sisäänkäyntiin asti.
Mieheni  käänsi ruokakärryn nopeasti kuin  Räikkönen Ferrarinsa,  takaisin kohti ulko-ovea.
Ruokaostokset  jäi tekemättä, mutta helpompi paastopäivä, kuin anoppini korkeadesibelinen keskustelu täydessä ruokamarketissa.

Tilanne kärjistyi kotonani, kun anoppi tuli kylään. Minä  vasta-avioiitunut sisustin uutta kotiamme innoissani, kun anoppi  astui  ovesta sisään ja huudahti välttömästi: " Karmea sohva! Kuka hullu ostaa mustan sohvan! Vie se heti takaisin kauppaan!"
Niin monet kerrat mieheni , töistä kotiin tultuaan, löysi minut itkuisena kotona.
Anoppi oli taas sanonut suoria mielipiteitään.
Mieheni otti heti auton ja ajoi  äidilleen pitämään puhetta tilanteesta.

Anoppini käytös ei muuttunut, mutta minä opin vuosien myötä ottamaan tilanteen huumorin kannalta, sulkemaan korvani ja tekemään asiat oman pääni mukaan.
Ymmärsin, että anoppini käytös ei ollut tahallista ja jästipäisyyden takana oli piilossa myös hyvä sydän.

Anoppini oli ompelija,  ja hän oli innoissaan ja iloinen saadessaan tehdä minulle vaatteita.
Minulla oli jatkuvasti uusia, anopin ompelemia housuja, takkeja ja mekkoja.
Hän teki minulle jopa talvitakit.
Kun hän näki minun päälläni tekemiään vaatteita, hän hymyili onnellisena, ja minä ymmärsin, että se oli hänen keinonsa osoittaa minulle huolenpitoaan ja välittämistään.

Usein meillä oli hauskaakin yhdessä, sillä anoppini oli välitön ja sosiaalinen.
Kun hän kutsui meidät kotiinsa illalliselle, nauroimme  yhdessä mitättömille, hölmöille  naistenjutuille, mieheni ja appiukkoni katsoessa meitä kummastuneina sivusta.
Anoppini ei koskaan saanut minua kokemaan, että olisin ollut jollainlailla erilainen  tai vähemmän arvostettu miniä vain siksi, että olin ulkomaalainen.
Olin hänelle vain Leila.

Anoppini  sairastui  59-vuotiaana  syöpään. Kaikki tapahtui nopeasti ja yllättäin. Pari kuukautta sairaalassa, kotona, sairaalassa.
Väsymystä, kipua, oksentelua ja laihtumista silmissä luurangoksi.
Olin anoppiani lähellä, miten osasin; talutin vessaan,  vietin öitä sairaalassa.
Hän sairastui kesäkuussa ja kuoli syyskuun ensimmäisenä päivänä.
Kaksi päivää ennen kuolemaansa olimme olleet yhdessä värikkäässä lasten huvipuistossa.
Pienet poikani Petrik ja Thomas hyppivät iloisina pomppupatjalla.
Anoppini, peruukki päässä, väsyneen varjot kasvoilla, katseli lastenlastensa iloa verkkoaidan takaa ja hymyili.
Hän oli onnellinen.
Tämä jäi viimeiseksi muistokseni  italialaisesta anopistani.

Ps. Kuva italialaiselta vaatetorilta.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti