Verenpainetta

Miten minulle tapahtuu niin outoja juttuja, vaikka olen ihan normaali ihminen.
Ainakin suurinpiirtein.
Minulla ei ole mitään tekemistä asioiden kanssa, mutta silti  joudun  kummallisten tapahtumien pyörteeseen.

Muutama päivä sitten olin yksin kotona, kun tunsin oloni jotenkin oudoksi.
Otin verenpainemittarin esille, sillä ajattelin, että ehkä verenpaineeni  heittelee.
124/ 220!
Soitin hädissäni siskolleni, joka kehotti mennä salaman nopeasti sairaalaan, liikkumaan hitaasti ja olemaan rauhallinen.
"Voit saada sydänkohtauksen millä hetkellä tahansa! Ole rentona,  ettei nouse vielä!" Huusi armas sisareni puhelimeen.
Vai että rento ja rauhallinen, sen jälkeen kun sisareni on juuri antanut minulle kuolemantuomion.
Kävelin hermostuneena, siis paniikissa,  ympäri  olohuonetta näppäillen puhelinta, saadakseni  yhteyden  Sörtsòön.
Sergio tuli salamana hakemaan minut kotoa ja vei ensiapuun.

Ensiavussa mittasivat verenpaineeni välittömästi.
Onneksi se oli laskenut, 95/160
Lupasivat, että lääkäri tutkisi minut heti hätätapausten jälkeen.
Spoletossa oli ollut iso auto-onnettomuus, ja ihmisiä vietiin ja tuotiin paareilla, kuin Grey's  Anatomyssa.
Oloni oli nyt hiukan parempi, sillä koin olevani turvassa, kontrollin alla.

Kunnes minulle tuli epäilys.
Katsoin Sergioa ja sanoin säikähtyneellä äänellä: "Eihän me jätetty vahingossa koiraa pihalle?!"
Sörtsö lähti välittömästi kotiin, tarkastamaan tilannetta.
Sillä aikaa minä itkin suureen ääneen puhelimessa siskolleni koirani järkyttävää kohtaloa:  "Maxim on karannut, eikä osaa tulla kotiin! On jossain tienvarressa itkemässä, nälkäisenä ja janoisena! Varmaan jo kuollut!"
Ja taas verenpaine nousussa.

Vihdoin Sörtsö tuli takaisin selittäen, miten koira nukkui rauhallisesti sohvalla.
Sillä sohvalla, johon sitä on ehdottomasti kielletty menemästä.
Huokaisin helpoituksesta. 

Tunnit kuluivat, ja paarit vaihtuivat.
Odotimme seiniä ja ympärilläolijoita tuijotellen.
Sergio tunsi jokaisen nilkkansa nyrjähtäneen ja sormensa leikanneen vuoroaan odottavan potilaan.
Kävi juttelemassa joka toisen lippalakkimiehen ja kaljamahan kanssa, ja osoitti sitten sormella minua, mumisten korkeasta verenpaineesta.
Minä hymyilin kohteliaasti takaisin.

Kaikilla oli lappu  kädessä, erivärisillä palloilla.
Vihreät pallot niillä, jotka voivat odottaa, koska tilanne ei vakava.
Keltaiset pääsivät lääkärille puolen tunnin sisällä ja punapalloiset heti, koska olivat  hätätapauksia.
Minulla oli vihreä pallo.
Ja aikaa oli mennyt kolme tuntia.
Sergio oli hakenut  pizzeriasta pizzan, minä olin syönyt suklaapatukat sairaalan automaatista, juonut  ison pullollisen vettä,
ja käynyt 7 kertaa vessassa.
Lopulta olin niin rentoutunut, että unohdin koko korkean verenpaineen, ja hain automaatista kahvia.

Kun 4-tunnin jälkeen minut kutsuttiin sisälle nimellä Kiskiinen, kuten italialaiset nimeni lausuvat, olin niin levollinen, että makasin koivet ylhäällä tuolilla.

Naislääkäri tutki minut huolella, kuunteli sydämen ja keuhkot, ja lopuksi mittasi verenpaineen.
65/110
Lääkäri katsoi minua silmiin ja totesi rauhallisesti: "Ei ole mahdollista, että sinulla on ollut niin korkea verenpaine ja nyt näin alhainen.  Ei noin korkea verenpaine laske itsestään ilman lääkkeitä ja muutamassa tunnissa."
Katsoin lääkäriä suu auki.

Lääkäri kirjoitti tutkimuksen lopputuloksen sairauskertomukseen, antoi sen minulle käteen ja käski viedä omalääkärille.
Arvatkaa vienkö. 

Paperissa luki tutkimustulosten kohdalla:
SUOSITELLAAN TARKASTAMAAN VERENPAINEMITTARIN TAARA,  JA SÄÄTÄÄ  SE KOHDALLEEN.

Se siitä verenpaineesta.